Kuka minä olen? Olen nainen. Olen kohta 24-vuotias. Olen 54 kg. Olen tarkkaillut painoani 14-vuotiaasta asti. Alimmillaan se on ollut joskus ysiluokalla 46kg. Lukiossa se nousi vähitellen tuohon 54kg ja siinä se on kutakuinkin pysynyt siitä lähtien.

Minulle on ollut aina tärkeää tietää miltä näytän. En luota siihen mitä itse näen peilistä. Järkeni sanoo sentään, että en itse koskaan tule näkemään oikeaa totuutta. Kaipaan kuulla että olen kaunis. Uudestaan ja uudestaan. Kyselen myös usein poikaystäviltäni että keneltä julkkikselta minä näytän. Siihen ne vastaa ettei tiedä, että olen niin persoonallisen näköinen ettei osaa sanoa. Inhoan sitä! Olisi niin helppoa jos voisi ajatella että tuolta minä näytän. Olen ihan samannäköinen kuin tuo. Joku sanoi joskus että jos haluaa olla kuin joku toinen niin tulee aina ja ikuisesti olemaan numero kakkonen, koska ei voi koskaan olla yhtä hyvä kuin se toinen. Mutta minä haluaisin mieluummin olla edes vähän kuin joku toinen kuin täysin minä. Määrittelemätön, vaikeaselkoinen ja ääriviivaton minä.

Kymmenen vuotta ja olen edelleen yhtä epävarma itsestäni. Sen olen kuitenkin huomannut, että painoani olen tarkkaillut vain hyvinä aikoina. Oikeastaan siis silloin kun asiat ovat vähän liiankin hyvin, alan vähentää syömisiäni. Kun on kurja olo en ajattele ruokaa.

En suostu myöntämään vieläkään että syömishäiriö olisi jotenkin huonontanut elämänlaatuani. Se on vain mukava harrastus. Jotain mikä on vain minun omaani. Jotain missä olen hyvä. Paras. My precious!

Tässä tämän päivän syömingit tähän mennessä:

klo.10.00 activia jogurttia ja appelsiini

klo. 13.00 piimää ja banaani

 

Liikkumiset:

1h lenkki sauvoilla

 

 

 

 

Palasin kotiin kymmenen aikaan. Ehdin juuri näkemään telkkarista dokumentin lopun, jossa oli amerikkalainen kolmekymppinen syömishäiriöitä sairastava nainen. Siinä omaiset olivat kirjoittaneet nyyhkykirjeet ja varanneet hoitopaikan jostain tosi kalliista parantolasta. Nainen lähti sinne itkien, silmänaluset mustana ja laihana ja parin kuukauden päästä näytettiin pyöristyneet posket ja kuinka hauskaa olikaan. Lopputekstinä oli että nainen on voinut hyvin vuodesta 2006 asti. Katin kontit! Olen aivan varma, että nainen on lipsahtanut vanhoihin tapoihinsa jossain vaiheessa. Mutta ei kai sitä dokumenttiin voi laittaa.

Rakastan dokumenttejä. Elämä kaikkine vitsauksineen ja inhimillisydessään on mahtava aihe. Mielestäni ei dokumenttiin sen kummempaa tarvita kuin tavallinen elämä. Minulle ruuan kanssa leikkiminen on tavallista.

Aloin kirjoittamaan tätä blogia V:n luona. Näin se alkoi: Olimme sunnuntaiaamuna V:n luona ja juuri katsoneet leffan loppuun. Minä menin ahmimaan vessaan keksejä  ja oksentamaan puoleksi tunniksi ja V jäi soittelemaan kitaraa. Edellisenä iltana olin avannut keskustelun naisena olemisen vaikeudesta. Minua ahdisti se kuinka yhteiskunta arvostelee naista ulkonäön perusteella, tai ehkä se kuinka kiinni olen omassa ulkonäössäni. En kestä ajatusta, että minua katsotaan. Sitten tähän päivään.  Palasin vessasta ja menin nettiin. Kaipasin ystävää jolle kertoa kuinka ihanaa on oksentaa. Keksin, että voisin alkaa pitää blogia. V siihen: Jos se on sellaine blogi joka kertoo paranemisesta. Minä: Niin, tai vain sellainen joka kertoo syömishäiriön kanssa elämisestä. V: Jos se on sellainen blogi, joka kannustaa muita paranemaan. Minä: Tai vain sellainen, johon muut voivat samaistua.

Seuraavaksi keskustelu ulkonäöstä jatkui. Minä mietin ääneen, millaista olisi olla lihava. Esitin esimerkin luokkalaisestani tytöstä, joka on tosi nätti kasvoilta, mutta 150cm pitkä ja 90kg painava. Ajattelin ääneen, että olisi kauheaa olla tuo tyttö. V sanoi, että luultavasti tuo tyttö oli paljon onnellisempi kuin minä. Ja sitten, että luultavasti tuo tyttö halusi olla lihava. Minä: Kukaan ei halua olla lihava! Enkä usko että tuo tyttö on onnellinen. Hän on varmasti yksinäinen. V: Joillakin on elämässään muutakin sisältöä kuin ulkonäkö. Minä: Kuten ruoka? V: Niin, tai elämä ylipäätään. Minä: Voiko sellaisella joka tykkää Hellokittystä ja Skandinavian Hunkseista olla kovin hyvä elämä. V: Kuinka sää voit sanoa noin julmasti! Minä: Mutta se on totuus. Eikä tarkoitukseni ole ylikatsoa ketään. Haluan vain katsoa. Ja pohtia. Olen realisti. Yritin selittää, että luultavasti tuon tytön illat kuluvat lohtusyömisen merkeissä, sillä kukaan ei synny 90 kiloisena. Täytyy olla nähnyt vähän vaivaa päästäkseen siihen kuntoon. V siihen: Ei kukaan myöskään synny noin laihaksi. E tuokaan ole normaalia. Minä: Enhän ole koskaan väittänytkään olevani normaali. Mietin vain ääneen, millaista olisi olla lihava. Minua kiinnostaa tietää millaista olisi olla lihava. V: No kokeile sitten. Minä: No en varmasti! V: No niin, et sää oikeasti halua tietää millaista on olla lihava. Hiljaisuus. Minä arvostelen ihmisiä. Maailmaa. Itseäni. Se, että minun maailmani pyörii itseni ja ulkonäön keskellä, ei tarkoita että kaikkien muiden tapauksessa olisi samoin. 

Olen 23-vuotias, 167 cm pitkä ja 54kg. Olen juuri valmistumassa kosmetologiksi. Sitten menen syömishäiriöjaksolle sairaalaan. Opettelemaan syömään. SItten toivottavasti töihin.

Minä seurustelen. Se vie aikaa syömishäiriöltä. Vaikka V on kiltti ja antaa minun ahmia luonaan. Eikä pakota syömään mitään. En ole pitkään aikaan syönyt muuta kuin jogurttia ja munia oksentamatta. Elämä on niin yksinkertaisempaa. Nyt minulla alkoi kahden viikon loma. Kaksi viikkoa tyhjillään. Ja keksinhän minä niille käyttöä. Mainio aika laihduttaa muutama kilo. Ja pitää blogia

Minua kiinnostaisi taas painaa lähemmäs 50kg, tai vähemmän.